Rakentaessani Metsäkansa -näyttelyä, esineet ja vanhat valokuvat herättivät paljon muistoja. Vaikka olin elänyt suurimman osan elämästäni kaupungissa, useimmat näyttelyn esineistä ovat tulleet minulle jollakin tavalla tutuiksi lapsuudessani. Kirjoitan tässä minulle tutuista esineistä ja niihin liittyvistä muistoistani. Uskon, että esineillä on salaista voimaa.
Juusterin hampaiden on oltava oikein teroitettuja, että ne pystyisivät Rehvolan koviin puihin. Sonkajärvi. 1925. Kuva: Varkauden museot, A. Ahlström Osakeyhtiö kokoelma/Ivar Ekström.
Pohdin myös sitä, kuinka voisin opastaa Metsäkansan savotasta, uitosta ja elämästä kertovaa näyttelyä tietämättä itse miltä tuntuu kaataa puu tai ylipäätään elää kuten Ivar Ekströmin kuvaamat ihmiset 1910-1950-luvuilla?
No, tietenkin voisin. Olinhan ollut ukkini mukana tukkisavotassa jo ollessani 2-vuotias. Muistan elävästi kuinka seisoin hankiaisella hevosen vieressä ukkini lastatessa rekeen tukkeja. Yht'äkkiä havahduin äitini huutoon. Oli kuulema liian vaarallista jättää minua hevosen lähelle. Kuinka pettynyt olinkaan, kun minut raahattiin pois.
Hevosia ja tukkirekiä. Kuva: Varkauden museot, A. Ahlström Osakeyhtiö kokoelma/Ivar Ekström.
Ja oikeastaan melkein kaikki metsäkansan keinot ja tavat olivat minulle
tuttuja paitsi petun teko, savutuvassa asuminen, lankojen valmistus, käsipyykki ja uitto. Olinhan viettänyt
lapsuuteni käytännöllisesti katsoen metsässä eläen samaa arkea lehmien ja
sikojen kanssa. Kavereiden puutteessa leikin lehmien kanssa ja jännityksen puutteessa ratsastin isolla sialla tai lehmällä.
Jokimäen pieni sianruokkija tarvitsisi nyt juuri apua. Mieslahti, Paltamo. 1924. Kuva: Varkauden museot, A. Ahlström Osakeyhtiö kokoelma/Ivar Ekström.
Monet vanhat työtavat ja esineet olivat säilyneet maatalon elämässä mukana nykyaikaan saakka. Järven rannalla elämiseen kalastus kuului automaattisesti. Myös kanoja oli maatilan pihapiirissä niin kauan kunnes laki kielsi pitämästä niitä samassa suojassa lehmien kanssa.
Hernejärvestä on saatu saavillinen kaloja. Iisalmi. 1920. Kuva: Varkauden museot, A. Ahlström Osakeyhtiö kokoelma/Ivar Ekström.
Äitini leipoo leivän edelleen samanlaisessa korvossa, jolloisia tapaa Ekströmin valokuvissa. Kätkyeni, joka tällä hetkellä taitaa olla veljeni lasten kehtona, oli täsmälleen sitä samaa mallia mikä näyttelyn tuvassakin on esillä. Ukkini valmisti itse erilaisia taikinan hierimiä, joilla leipätaikinaakin sekoitettiin ennen jauhojen lisäämistä ja alustamista.
Haatasen talon Anna-emäntä taikinan kimpussa. Heinävesi. 1920. Kuva: Varkauden museot, A. Ahlström Osakeyhtiö kokoelma/Ivar Ekström.
Ruista meillä kasvatettiin vielä ukkini eläessä 1980-luvulla. Tosin viljojen puinti oli jo koneellista.
Metsäkansa possakassa eli vuokranmaksutyössä Salahmin kartanon pellolla. Sirpillä leikattu vilja sidotaan lyhteiksi ja kuivataan kuhilailla. Työpäivä oli 12-14 tuntia. Salahmi, Vieremä. 1910. Kuva: Varkauden museot, A. Ahlström Osakeyhtiö kokoelma/Ivar Ekström.
Heinänteko tapahtui vielä 1980-luvulla talkoohengessä ja usein heinät seivästettiin hangon avulla. Yksi ihanimmista heinäntekomuistoistani on se, kun ajoimme hevosella heiniä vähän kauempaa olevilta pelloilta pihalatoon ja katselin metsätien varrella pullistevia metsämansikoita ja kuuntelin hevosen rauhallista askellusta.
Savut antavat rauhan verenimijöiltä. Kuva: Varkauden museot, A. Ahlström Osakeyhtiö kokoelma/Ivar Ekström.
Lehmisavuilla en ole koskaan lypsänyt, mutta hevonen ja lehmä ovat sellaisia sielunkumppaneita, joista on ollut vaikeinta olla erossa. Toimin maatalouslomittajana kesäisin koulu- ja lukioaikoina ja vanhempani luopuivat lehmistä vasta 2013. Maisema on nyt kovin autio ilman niitä.
Lapsuudessani jännittävimmät muistot liittyivät siihen, kun paimensimme lehmiä kahdenkin kilometrin päähän laitumelle. Ne kulkivat sinne nätisti tietä pitkin, kunhan joku kulki edellä ja yksi jäljessä. Joka aamu ne vietiin sinne ja tuotiin illaksi kotiin. Yöt ne olivat lähilaitumella. Joskus koko lehmälauma karkasi tienvarsikoivikkoon. Silloin piti houkutella lauman johtajalehmä jauhosankolla takaisin oikeaan suuntaan. Muut kyllä tulivat sen perässä.
Pontikkamuisto
Pontikkaakin olin päässyt maistamaan jo teininä, kun lähiseudun aikamiespoika
oli juottanut minulle ja ystävälleni hieman erikoisen makuista kolajuomaa.
Kohteliaina olimme juoneet mukit tyhjiksi. Kun päässä sitten alkoi sumentua ja
liikkeet hidastua, pakenimme metsään. Siellä sitten kieriskelimme niin kauan
kunnes pystyimme taas kävelemään kahdella jalalla kotiin. No, kokemusta pontikan
keitosta minulla ei kyllä ollut. Periaatteet jouduin opiskelemaan.
Kahvimylly ja muut erityisen tärkeät kapineet
Kuva: Varkauden museot, A. Ahlström Osakeyhtiö kokoelma/Ivar Ekström.
Mummoni opetti minut juomaan kahvia jo nelivuotiaana. Muistan nauttineeni lapsena lähes aina aamiaiseksi pullamössöä, joka valmistettiin kahvista, maidosta ja sekaan murskatusta vehnäpullasta. Olen siis aito pullamössösukupolven kasvatti. Kahvimyllyjä löytyy lapsuuden kodistani useita. Niitä pidetään edelleen niin arvokkaina, että tuskin niihin minäkään saan edes koskea. Pienenä muistan salaa purkaneeni pari kappaletta.
Myös kirnu, tahko, separaattori, maitohinkki ja heinäseipäät tappeineen ovat meillä niin vahvasti merkityksillä ladattuja kapineita, ettei kukaan halua heittää niitä pois. Niitä kunnioitetaan edelleen muistoina omista juurista. Jotkut niistä ovat saaneet uuden käyttötarkoituksen. Esimerkiksi kirnu on edelleen kotonani aktiivisessa käytössä. Käyttötarkoitus tosin oli muuttunut. Voin kirnuamisen sijaan siinä pidetään lapasia ja hattuja.
Separaattoria pidettiin pitkään kunniapaikalla kellarissa. Minulla on hämärä mielikuva siitä, että mummoni olisi vielä käyttänyt sitä minun pienenä ollessani. Ainakin muistelen nähneeni kuinka se toimii. Tahkolla teroitettiin kaikenlaista enkä ole ihan varma lieneekö se vieläkin isälläni jossain käytössä.
Tasainen tahkonpyöritys ja isän työn seuraaminen, siinä metsätöiden alkuopinnot. Varpaisjärvi. 1925. Kuva: Varkauden museot, A. Ahlström Osakeyhtiö kokoelma/Ivar Ekström.
Metsäkansan elämä tulee esineiden kautta niin lähelle. Niiden kautta huomaa, miten lähellä vieläkin olemme tuota Ekströmin
kuvaamaa aikaa.
Kaatokangen taikavoima
Ja siitä puun kaatamisesta vielä. Pestauduin puun kaatoon mieheni apulaiseksi. Suuren kuusen juurella puristin kädessäni uutuuttaan hohkaavaa kaatokankea. Luotin sen taikavoimaan. Kuusi vaikutti suurelta. Missään nimessä se ei kuitenkaan ollut halkaisijaltaan neljääkymmentä senttiä paksumpi. Rohkaisin mieleni ja tein kuten käskettiin: Odotin kunnes mieheni oli tehnyt kaatokolon sille puolelle kuusta, jonne puun haluttiin kaatuvan. Kun mieheni sahasi puun poikki, työnsin kangen sahan tekemään koloon ja yritin kaikin voimin painaa varresta vängäten puuta haluttuun kaatosuuntaan. Sitten kuului vaimea 'poks' ja kangen varsi jäi käteeni. Hölmistyneenä katsoin rikkinäistä kankea ja otin jalat alleni. Pakenin lumisessa metsässä läheisen kuusen taakse. Puu kaatui ja lumi pöllysi. Palautimme myöhemmin kaatokangen kahdessa osassa ostopaikkaan. Siinä oli minun kokemukseni elämästä metsäkansalaisena. Esineiden voima osoittautui tulkinnanvaraiseksi käsitteeksi.
Kirjoittanut Anne Hyvärinen
Kommentit
Lähetä kommentti